Herään aamulla ja Eeva ojentaa minulle kahvikupin sanomattama sanaakaan, tuijottaa vain kylmästi lävitseni. En reagoi tähän mitenkään, onhan se ollut joka-aamuista siitä asti, kun muutimme yhteen. Katson kelloani, joka on kämmeneni alle sijoitettu siru ja se heijastaa käskystä erilaisia toimintoja ilmaan. Huudan: ”Kello”, ja kellonaika ilmestyy ilmaan. Kappas, kello onkin jo 8.30, on siis aika lähteä töihin. Kiiruhdan pesemään hampaani. Tämäkin käy kätevästi, sillä irvistän vain kohti peiliä ja peilistä tuleva laser putsaa hampaani alta aikayksikön, tai no meni siinä 8 sekuntia. Hampaat kiiltäen juoksen autolle ja ja hyppään takaovesta sisään, aivan kuten vuosikymmeniä sitten ollessani vielä lapsi ja isä lähti viemään minua harjoituksiin. Nyt ei mennä harjoituksiin ja isäkään ei ole enää ajokunnossa, koska näkö on sen verran huono. Autokin on nykyään automaattinen, minä istun takapenkille ja annan vain käskyn kohteeseen, joka tällä kertaa on ”TÖIHIN”. En kuule edes moottorin starttaavan, mutta nytkähdys kertoo, että olemme liikkeellä.
Mootttoritiellä koen herääväni, sillä olinhan juuri vetäny aamupalakapselin naamaani. Muistelen aikaa, jolloin aamupala piti valmistaa ja ruoka oli kiinteää. Nyt heitän kapselin naamaan ja saan tarvittavat vitamiinit ja muut. Vettäkään ei tarvitse enää juoda, sillä kapseli hoitaa myös nesteytyksen. Tämä ihmekapseli ratkaisi aikoinaan sekä nälänhädän, että puhtaan juomaveden puuttumisen ongelman. Aika ajoin huomaan kaipaavani tirisevää pihviä, jonka huuhtelen limuviinalla. Pillerin keksimisen jälkeen muuten väestönkasvu räjähti käsiin, saavuttaen viime vuonna 15 miljardin rajapyykin. Afrikka modernisoitui kertaheitolla, sillä päivät eivät enää menneet selviytymistä metsästäessä. Valitettavasti elintilat kävivät ahtaaksi valtavan väestönkasvun myötä ja viimeinenkin norsu menehtyi viime vuonna Botswanassa, ihmisten ympäröimänä.
Saavun työpaikalle ja auto kolhaisee seinää. Mitä minä nyt teen, mietin. Autoa ostaessa vakuutettiin, että robottiauto ei voi kolhaista seinää, joten tästä syystä vakuutus ei sitä korjaa, sillä se on kuulemma mahdotonta. Näin siinä nyt kuitenkin kävi. Olen tehtaan johtaja, tai voiko puhua enää johtajasta, sillä olen ainoa ihminen koko tehtaalla. 15 vuotta sitten annoimme potkut kaikille työntekijöille, sillä aikoinaan robotiikkaa valmistava yhtiö toimitti meille 600 metallityöt tekevää robottia, joten heitimme kaikki 1200 työntekijää pellolle. Tekihän robotti kahden ihmisen työt vuorokauden aikana. Joskus mietin, että työni on melko yksinäistä. Saan sentään välillä vihaisen sähköpostin sijoittajilta, jotka toivovat lisää kasvua.
Työpäivä on ohi. Tuijotin 8 tuntia ikkunasta robotteja. Nekin valitettavasti toimivat liian hyvin, eli minulle ei juuri ollut tekemistä. Lounastauko oli hoidettu sekunneissa, sillä vedin päivän pillerin numero 2 naamaan. Välillä muistelen, miltä vesi maistuikaan. Syy siihen, miksi edes euroopassa emme saa vettä on se, että korporaatiot ottivat pohjavedet ja järvet haltuunsa ja tyhjensivät ne omaan käyttöönsä.
Eduskunnista ja hallituksista luovuttiin Euroopassa jo ajat sitten, sillä mitäpä niillä enää teki, sillä kaikki maat ja mannut olivat suuryritysten hallussa. Korporaatiot eivät enää nähneet syytä valtioiden olemassaoloon, joten he liittoutuivat keskenään ja kaatoivat maiden hallitukset. Joku voisi ajatella, että nyt rajat olivat auki. Mutta vielä mitä! Kun maista tuli korporaatioiden omaisuutta, muutaman kilometrin välein joutuu portille ja mikäli siruni status ei anna myöten, päättyy matkani siihen. Osa ihmisistä joutuu siis elämään vain muutaman neliö kilometrin alueella koko elämänsä.
Elämäni on ollut mielenkiintoinen. Minäkin, jo lähes 140-vuotias ukko vielä työelämässä, vielä vakavasta auto-onnettomuudesta selvinneenä. Elämäni aikana minulle on vaihdettu sydän, keuhkot, verisuonet, lonkat sekä asennettu kuulolaite. Elintoimintoni ovatkin noin 70% koneiden varassa. Vielä kuulemma noin 100 vuotta edessä, kunnes koneet pimahtavat. Ajatus tuntuu yksinäiseltä. Eihän minulla ole kuin Eeva. Tosin luin juuri uudesta ihmepilleristä, jolla ihminen voi saavuttaa 300 lisävuotta. Lapsia minulle ei koskaan suotu, sillä aikanani oli yleistä Euroopassa, että lapsia ei euroopassa tehty, että se hillitsisi liikakansoitusta. Niinhän siinä kävikin, mutta vain Euroopassa. Sen sijaan valittiin ura, joka monella kuitenkin päättyi yksinäiseen ennenaikaiseen vanhuuteen robottien viedessä työt.
Koska autoni on hajonnut, menen tuubilla kotiin. Tuubihan on huippunopea, ilman ohjaajaa kulkeva putki maan sisällä. Vähän kuin metro, mutta rumempi. Katselen ympärilleni ja ja pelkkiä alaruumiita. Ei, en ole kauhuelokuvassa, vaan muilla kotiinpalaajilla näyttää olevan 32″ näytöt heijastettuna eteensä. Kukaan ei keskustele.
Palaan kotiin. Eeva on eteisessä vastassa tyhjä katse silmillään. Muistan, että en ole muistanut ladata Eevaa hetkeen. Se on jo vanhaa mallia.