Monet ovat kaikonneet luotani viimeisen vuoden aikana.
Yhteydenpito on jäänyt eikä viestejä enää lähetellä.
Ehkä se on pelkoa minua kohtaan. Tai epävarmuutta miten kanssani pitäisi puhua.
Ei haluta nähdä, koska ajatellaan minun vain itkevän päivät läpeensä.
Oikeasti sairastunut ihminen tarvitsisi ystäviä. Kipeämmin kuin ”terveenä”.
Olisi suuri merkitys saada purkaa sydäntään. Tuntea, että ystävä välittää vaikka minulla onkin vaikeaa.
Minä ainakin koen arjen tavallisuuden parhaaksi tavaksi selviytyä päivistä.
Teen arkisia askareita kuten ennen, puhun ja kuuntelen toisia niinkuin aiemminkin.
Toivon, että minut kohdataan ihmisenä. Sinä samana joka olin ennen viime kevättä.
Tuntuu raskaalta, kun jotkut ihmiset näkevät ensimmäisenä vain sairauteni.
Onneksi on yksi ystävä jonka kanssa olemme lähentyneet tämän huonon jakson aikana.
Olemme oppineet tuntemaan toisiamme paljon paremmin.
Pystymme avautumaan niistä herkimmistäkin asioista.
Niistä miltä tuntuu tuijottaa seinää tunti tolkulla.
Miten huonona päivänä kaikki tuntuu ylivoimaiselta.
Mitä on se loputon väsymys, uupumus joka ei lähde pois.
Elämämme ovat tällä hetkellä hieman samankaltaiset, käymme taistelua masennusta vastaan.
On ihanaa puhua ihmiselle joka oikeasti ymmärtää mitä tarkoitan.
Minä tiedän mitä hän tarkoittaa vastatessaan viestiini ”Nyt on huono päivä, ei jaksa.”
Yhtenä päivänä lähdimme kaupungille (lähteminen on työn ja tuskan takana).
Kävimme läpi viimeviikkojen kuulumiset ja juorut.
Puhuimme myös pari tuntia oloistamme.
Moni kauhistuisi kuullessaan ne puheet kuolemasta ja epätoivosta.
Me tirautimme kyyneliä ja saimme paljon voimaa toisistamme.
Vertaistuella on merkitystä. Se antaa voimaa. ❤
