No mä en oo 4ever young
En vaikka ruiskeita laitan
En vaikka ampulleista seerumeihin meen – pmmp
Olen ollut nuorempana, teini-iässä hyvinkin ulkonäkökeskeinen.
Muistan hämärästi kuinka mottoni meni jotenkin näin ”miksi tutustua, kun voi tuomita ulkonäön perusteella.”
Olen todellakin kasvanut ulos silloisesta kapinoivan teinin muotista.
Sitä kuvitteli nuorempana olevansa maailman napa ja ainakin itse hain hyväksyntää ulkonäölläni.
Tein valintoja pitkälti toisten ehdoilla, en niinkään siten miltä itsestä olisi tuntunut.
Teininä olin hyvin epävarma itsestäni.
En ollut tyytyväinen peilikuvaani.
En ollut tarpeeksi laiha, kasvoissa oli finnejä, huulet olivat aivan liian pienet,
käsivarsissa ihokarvoja, varpaat näyttivät rumilta ja en osannut arvostaa yhtään tiimalasi vartaloani.
Tänä päivänä, noin kymmenen vuotta myöhemmin, käsitys itsestä on aika paljon muuttunut.
Olen tyytyväinen ulkonäkööni.
(Ei huomioida masennusta joka kuiskii korvan takana ja vääristää peilikuvani)
En määrittele arvoani ulkonäön perusteella. Ihminen on paljon muutakin kuin tissit, peppu, hiukset ja meikit.
Elämä on opettanut kuinka jokainen ihminen on kaunis omalla tavallaan.
Oli ihminen sitten lihava tai laiha, pitkä tai lyhyt, luomu tai leikelty, itseluottamus tuo esille kauneuden.
Kaikista kauneinta on, kun ihminen juuri herättyään nauraa.
Se mitä olemme kaiken kosmetiikka kuoren alla, on kaikista kauneinta.
Meikillä, kauneuskirurgialla tai vaatteilla emme saa ostettua rakkautta itseämme kohtaan.
Ne lukuisat ihmiset jotka lisäävät itsestään lähes alastonkuvia someen, toivon heidän tekevän sen itsensä vuoksi. Toivottavasti he katsovat omia kuviaan ja ovat tyytyväisiä näkemäänsä.
Kaikista surullisimpia ovat kuvat joilla haetaan muiden ihmisten huomiota/kehuja vaikka itse nähdään kuvassa vain virheitä ja epätäydellinen ihminen.
Pidän kuvasta. Sen tarkoitus ei ole miellyttää ketään muuta. En ole fit tai fat, mun on hyvä näin.