On päiviä jolloin heti aamusta kaikki menee pieleen.
Heräät tappeluun, tiskiallas on täynnä tiskiä, pöytään on jätetty aamupalatarvikkeet, ovet jätetty selälleen lähdettyään, sähköpostiin kilahtelee laskuja ja colakin on loppu.
Ilon kautta, sanotaan.
Sain tehtyä kaikki askareet mitä olin päivälle suunnitellut ja vähän ylimääräistäkin.
Kaupassa kuulin kuinka nainen julisti toiselle: ”Kyllä jeesus auttaa kunhan uskoo ja luottaa.”
Jos tarpeeksi uskon, kiliseeköhän tililleni euroja ja herään huomenna virkeänä?
Anteeksi. En ole uskovainen.
Ollessani valmiiksi pahalla tuulella, tuollainen uskonjulistus tuntui suorananaiselta kettuilulta.
Tekisi mieli nukkua, tunnen olevani aivan loppu.
Tekemättömät työt ja keskeneräiset asiat kuitenkin ahdistavat liikaa.
Jos nyt suoritan tämänkin päivän ja vien itseni äärirajoille, ehkä voin levätä huomenna.
Sitä huomista jolloin olisin ansainnut levon, ei ole vielä ikinä näkynyt.
Tiedän olevani liian ankara itselleni. On vain hirveän vaikea lähteä muuttamaan toimintatapoja ja ajatusmalleja joita on noudattanut koko ikänsä.
Tiedän, että minun täytyy muuttua. Oppia olemaan itselleni armollinen.
Oppipolku on pitkä, ja se on vasta alussa.
