Tampereen lähiöt vaan maineensa vankeja Mansesteri – Tampere
Olin tänään menossa ruokakauppaan ja seisoin jonottamassa pullonpalautusautomaatille.
Havahduin kuulostelemaan ympäristöä ja kuulin samaan aikaan montaa eri kieltä.
Siinä minun lähikaupassani, olin vain yksi monista.
Tässä kaupungin lähiössä on helppo sopeutua ja sulautua joukkoon.
Täällä asuu niin erilaisia ihmisiä, monet kansallisuudet ovat edustettuna katuvilinässä.
Astuessani rappukäytävästä pihamaallle, kukaan ei kiinnitä minuun erityistä huomiota.
Täällä saa olla ja elää rauhassa.
Asumisessa monikansallisessa lähiössä on niin paljon hyvää.
Tässä meidän rapussa suurimmalla osalla naapureista äidinkieli on jokin muu kuin suomi.
Tämä ei millään tavalla ole estänyt tai vaikeuttanut naapurien välistä kommunikointia.
Olen niin tottunut siihen, että minun toivottaessani huomenta naapurille, vastaus on useimmiten suuri hymy.
Vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan, eleet ovat aina ymmärrettävissä.
Annetaan ihmisten olla sellaisia kuin ovat.
Muistan ikuisesti televisiossa esitetyn mainoksen, jossa oli lapsi hiekkalaatikolla.
Leikkimään tuli myös kehitysvammainen lapsi.
Tällöin äiti tuli hakemaan lapsensa pois ja esti leikin.
Tätä seurasi teksti:
Kehitysvammaisuus ei ole tarttuvaa, asennevamma on.
Kukaan ei ole toisen yläpuolella.
Me olemme tulleet jostakin ja olemme jotakin, tallaamme kuitenkin näitä samoja katuja.
