RAKASTATKO SITÄ, JOKA KATSOO TAKAISIN PEILISTÄ?
Kävelin eräänä aamuna eteisen peilin ohi, kunnes päätin pysähtyä ja vilkaista kuvajaistani pitkästä aikaa. Peilistä minua tuijotti takaisin minulle rakas kuvajainen, jota en olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut omakseni. Kuvajaisella oli pilkettä silmissä, lempeä hymy ja hyvä ryhti. Mieleeni palautui kaikki ne ajat, jotka tekivät minusta tällaisen, kuin nyt olen.
Minut huostaanotettiin väkivaltaisesta alkoholistiperheestä 11-vuotiaana lastenkotiin, jolloin minua alettiin kiusaamaan koulussa todella rankasti. Lastenkodista minut sijoitettiin 13-vuotiaana sijaisperheeseen. Olin ujo, pelokas, epävarma, rikki sekä olin ”aikuistunut” liian aikaisin. Minua rikkoi lisää isot muutokset, joissa minut asetettiin uuteen paikkaan, jota piti alkaa kutsumaan kodiksi ja sitten pitikin alkaa elämään tuntemattomien ihmisten perheessä. Lisättäköön tähän, että kemiat eivät kohdanneet minun ja sijaisperheeni välillä. 16-vuotiaana nuori mieleni masentui todella pahasti ja pikkuhiljaa alkoi mieleeni hiipiä ajatuksia siitä miten minä en kuulu minnekkään, en ole arvokas, olen vain turha taakka, olen ruma ja läski. Silloin olin suhteessa entisen kihlattuni kanssa ja se suhde ei tehnyt hyvää minulle. Silloin peilistä katsoi masennuksen kuihduttama surullinen möykky, joka halusi vain päästä pois ja joka vihasi ulkonäköään ylitse kaiken.
I LOVE ME!
2017 Oli minun elämässäni hyvien muutosten vuosi, jolloin täytin 18-vuotta. Silloin päätin, että en enää aio kärsiä muiden ihmisten aiheuttamasta tuskasta. Muutin huhtikuussa omilleni toiseen kaupunkiin, jätin yhteydenpidon miltei kokonaan pois sijaisperheeseeni, sisaruksiini ja kaikkeen muuhun joka oli minulle ollut raskasta. Kesäkuussa aloin puhumaan kihlatulleni erosta ja etten halua tällaista suhdetta, mutta hän nauroi minulle päin naamaa ja oli sitä mieltä, että en lähtisi minnekkään. Mutta minäpä lähdin! Päätin rakastaa itseäni niin paljon, että pelastan itseni hänen kaltoin kohtelultaan. Jokainen ansaitsee saada suhteeltaan vastarakkautta ja ymmärrystä sekä arvostusta. Minä en saanut muuta kuin käskyjä tehdä sitä ja tätä ja minä en ollut olemassa muuten kuin raha-automaattina.
Heinäkuussa minä lähdin yhteisestä asunnosta, joka sekin oli minun nimissäni. Lähdin Etelä-Pohjanmaalta kohti tuntematonta, vieraaseen kaupunkiin mukanani vain kaikki välttämätön. Jätin taakseni kaiken tutun ja ”turvallisen”, eli ilkeät ihmiset ja harmauden, johon olin tottunut. Matkani johti yli 250km päähän kotikaupungistani, Pirkanmaalle. Masennukseni alkoi hellittämään, löysin itseni, löysin aidon rakkauden, meille muodostui pieni perhe, johon kuuluin minä, hän ja kaksi kissaamme sekä myöhemmin 740 Volvo nimeltä Velempoko. Hankin lävistyksiä ja aloin värjäämään hiuksiani mieleni mukaan ihan miten itse halusin. Olin onnellinen.
Tänä päivänä (5.1.2018) kun tätä kirjoitan, voin sanoa käsi sydämelläni, että olen onnellinen, vapaa, rahallisesti köyhä, mutta minulla on unelmia ja suunnitelmia. Aion auttaa muita kaltaisiani, tehdä pitkiä reissuja tien päällä, kirota sitä, kun Velempokosta katkeaa laturin remmi kesken reissun, ostaa viimeisillä rahoillani jäätelön, katsella katolta auringon laskua ja kuunnella c-kasetilta Eaglesin Hotel Californiaa. Peilikuvani ei ole enää surullinen möykky, vaan lähde josta voin ammentaa voimaa.
Vasemmalla: Kuva, jonka otin silloin, kun saavuin Pirkanmaalle.
Oikealla: Meidän maskottimme Norpikko eli norppa joka toimii meidän päämekaanikkonamme.
