Hei somekansa, Jennijuliee taas avautuu.
Oon nyt jo muutamana päivänä halunnut kirjoittaa aiheesta, mutta koska siitä tul kirjoiteltua kesällä vähän enemmän kuin tarpeeksi, eikä aiheen ajattelu tai avaaminen tunnu todellakaan mukavalta, olen skippaillut sitä tovin… Nyt kun tilanne on taas tämä että on aika käydä asioita läpi pääni sisällä, niin miksi en kirjottaisi niitä ylös muidenkin luettavaksi, jos minulla on tai varmasti onki kohtalotovereita painien saman asian ja ajatuksen äärellä päivästä toiseen.
Eli ihmiset jotka mua vähäänkään tietää , tuntee tai seurailee somessa tietää että mulla ei ole oikeen ollut onnea parisuhde rintamalla. Olen seurustellut nuoresta iästäni huolimatta kolmesti ja tullut petetyksi kahdesti.
Ensimmäinen ukkeli sekoitti mut vahingossa mun sen aikaiseen parhaan kaveriin ja edellinen josta erosin keväällä 2017, sekotti mut lähes jokaisella limalantio keikallaan toiseen.
EIpä siinä voi toisaalta kun itseään syyttää että fanityttönä lähtee idiootin matkaan luullen että se tosissaan olisi mun kanssa erilainen, vaikka suomen kauneimmaksi kruunattukkaan ei hänelle yksin kelvannut.
Siihen aikaan se oli jotenkin hienoa, kun ukkelin puolialaston vartalo löytyi netistä yhellä klikkauksella ja lehdistä kun vähän jaksoi etsiä. Ja siitä huolimatta mitä niistä lehdistä luki, ei voinut uskoa niiden todenpitävyyteen vaan halusi uskoa omasa tarinoihin. Niinhän sen kuuluisi mennäkkin..
Tästä en jaksa sen kummemmin avata asiaa, koska sitä on setvitty ympäri nettiä jo todella monesti ja pitkään meidän suhteen lopun aikaan.
Mä en oikeestaan edes kykene asiaa sen kummemmin avaamaan tai pohtimaan, koska se edelleen sattuu sisältä ja oksettaa ja yököttää mua niin henkisesti kuin fyysisestikkin.
Miten mä saatoin uskoa kaiken sen minkä mä kokoajan tiesin? Intuitio ei valehtele, mutta mä kivenkovaa halusin uskoa niin vaikka mä sisältä tiesin että mä annoin mun kumppanin kohdella mua kun paskaa.
Miten mä saatoin antaa niin monesti anteeksi? Miten yksikään solu mussa halusi ihmistä joka ei arvostanut mua tippaakaan ja oli sormen napsautuksesta valmis köyrimään ketä tahansa muuta?
Miten mä saatoin uskotella itselleni niitä naurettavia valheita ja tarinoita , joilla yritin sivuuttaa totuuden siitä miten mulle oli tehty.
” Tosi rakkaus voittaa plapla” joo niin voittaa, vanhat lelut heitetään vähemmän saaneille ja keskitetään rakkaus oikeaan ihmiseen joka sitä ansaitsee ja arvostaa.
Näin jälkeäpäin ajatellen en edes usko että rakastin koko ihmistä, sitä ensimmäistä kyllä koska se oli mun ensirakkaus. Mutta tätä toista ? No empä usko. Jo rakastaa, ei unohda ja mä unohdin ja olen kiitollinen siitä.
MÄ roikuin siinä ihmissaastassa tasan ja tarkkaan siksi koska se tuhosi mun itsetunnon ja osasi niin taivaallisen kauniisti uskotella että mulla ei ole mitään ilman häntä ja että minä jään yksin ja hän ei.
Senkin hän todisti kauniisti toisen eron aikana pussailemalla samaista tyttöä , jota oli mulle suoraan haukkunut suhteen aikana, sitä hän antoisasti imutteli siinä mun naaman edessä tuijottaen samalla silmiin. Roudas sen kotiin ja väitti 4 päivää myöhemmin morkkiksissa itkien mun kaverin kerrostalon rapussa että ei olisi koskenut siihen koskaan , koska rakastaa mua niin….
…Kunnes selvisi sitten tämän tytön katkeroitumisen takia että näin olikin käynyt että meidän yhteisen kodin sängyssä tehtiin vähän muuutakin kun nukuttu.
Niin ja seuraavana viikonloppuna mun ystävä oli kans käynyt kyläilemässä ja exän kanssa kummasteltiin mun ulkomaan reissun jälkeen kadonnutta vara avainta. Niin hmm, se löyty kesällä mun kaverin taskusta exä rakas.
Mä en edes pysy laskuissa niistä pettämisistä, niitä oli aivan hirveesti ja kokoajan.
No ne on unohdettu, muistot melkein jo kullattu… ainakin pronssattu. Opin tästä surkeasta ihmisraadosta paljon ja olen onnellinen että suhteemme lopulta päättyi ja olen tässä nyt omassa elämässäni, ilman ajatustakaan tuosta pahuuudesta ja kärsimyksestä jonka keskellä elin niin kauan.
Mulla on mies, joka ei lyö, eikä petä, eikä ala arvosta mua tai potki mun itsetuntoa alas. Koska se on mies, eikä hiiri. Eikä sen tarvitse todistella mua satuttamalla muille olevansa jotain, mitä ei edes ole.
Se elämä on takana. Vai onko ?
Valitettavasti ei.
Se seuraa mua haamuna aamusta iltaan päivästä toiseen haavoittaen mun suhdetta ja mun kumppania, joka ei ole tehnyt elettäkään ansaitaakseen sitä jatkuvaa pahan olon purkamista siihen.
Mutta sellanen ihmisraato musta tuli näiden suhteiden jälkeen, ja God knows paranenko siitä lopullisesti koskaan ikinä. Niin paljon voi yhden ihmisen , tässä tapauksessa kahden ihmisen itsekkyys vaikutta toisen ihmisen koko loppuelämään.
Mun ukko lähti duuni porukan kanssa laskettelu reissulle Itävaltaan tänään. Mun pitäisi olla onnellinen sen puolesta ja toivottaa hyvät reissut. Mutta sen sijasta mä pidättelen kyyneliä ja tuijotan tyhjiä viinipulloja mun kaapin päällä siinä toivossa että ne täyttyisi.
Koska viimeksi kun mun ukko (entinen) lähti tämän maan naapuriin juuri yhtä pitkäksi aikaa kun tämä nykyinen nyt, palasi se kotiin matkamuiston ja silmien kera, jotka ei pystyneet kattomaan mua silmiin. Tiedätte varmaan kertomattakin miksi.
Eikä kyse ole edes siitä että uskoisin että tämä nykyinen nyt tosta menisi ja pettäisi, ei.
Vaan siitä että kun mä olen ennekin ajatelut että niin ei tapahdu ja joutunut järkyttymään siitä kuinka väärässä olinkaan arvioimaan ihmisiä.
Se epävarmuus on ihan hirveetä ja mä tiedän että siitä kärsii kaikki ja jos se ei lopu, ei suhde välttämättä jaksa kantaa.
Jos mä en saa tekstaria samantien takaisin, mä mietin miksi ?
Jos mulle ei laiteta tekstaria/soiteta, mä mietin miksi?
Kun mä en ole mun ukon kanssa ,mä mietin kokoajan mitä se tekee, mitä se ajattelee, mitä se tuntee. Entä jos sekin on mun kanssa jostain?? syystä kuten mun exä ja tekee mulle samalla tavalla.
Entä jos se tapaa jonkun paremman, kauniimman, fiksumman , kypsemmän ja rauhallisemman?
Sellasen joka ei aiheuta päivästä toiseen draamaa vaan siksi että itsellä on paha olla.
Sellaisen joka uskoo hänen menevänsä ostamaan toppahousuja, eikä keksi siitäkin tarinaa että mitä saattoi sittenkin käydä. Ehkä se koittaa huijata mua vaan että voisi pitää mut tässä.
Mulle ei koskaan oikeen selvinnyt se että miksi mulle tehtiin niin kuin tehtiin.
Miksi mun kanssa haluttiin jäädä suhteeseen väkisin krokotiilinkyynelten kera ja silti jatkaa kaksoiselämää ?
Ero ei ollut koskaan vaihtoehto, vaikka stä itse muutamasti ehdotin ja toteutinkin, tuli tämä toinen osapuoli aina takaisin rukoillen. Minkä ihmeen takia ? Jos en riitä ? Jos ei ole pienintäkään kiinnostusta kunnioittaa mun arvomaailmaa ja toivetta yksiaviollisesta suhteesta.
Mä pelkään jatkuvasti että se tapahtuu taas , ja koitan kaikilla mahdollisilla selvittelyillä ja puhelimen, instagramin ja kaiken mahdollisen tonkimisella selvittää jotain, mitä siellä on vaan pakko olla. Koska tuntuu siltä. Ja viimeksi kun siltä tuntui, olin oikeassa.
Musta on todella epäreilua ja surullista mitä mulle on oikeestaan tapahtunut. Suhteessa pitäisi olla onnellinen ja mä oonkin ! Se on maailman ihanin jestas sentään, vaikka onkin aikavan eri planeetalta mun kanssa joka taas aiheuttaa lisää ongelmia, koska yhteisymmärrys ja viestintä ei toimi aina toivotusti.
Kannan aamusta iltaan ahdistusta ja pelkoa. Siitä että se ei välitäkkään musta. Hylätyksi tai petetyksi tuntemisen pelkoa, mitä en edes pysty selittämään tai laittamaan sanoiksi. Tiedän ja tiedostan vain olevan tunnepuolelta niin hajalla edelleen, että olen jatkuvasti epävarma ja kyseenalaistan suhdettani.
Tykkääkö se musta ? Onkohan se löytänyt jonkun paremman ? Mitäs sitten kun se löytää sellaisen? Mitä voisin tehdä että se pitäisi minusta eikä lähtisi ?
Puhumattakaan ajatuksista kavereita ja ystäviä kohtaan ! Voinko mä jättää niitä keskenään? Mitä jos mun ystävät tekee niin kun entiset sellaset on jo tehneet ???
EI TÄLLASIA KUULU AJATELLA. Ne kuuluu tiedostaa, mutta koska mä en ole lähes ikinä sitä yhtä yhyttä suhdetta lukuunottamatta , kokenut mitään todistetta tai elettä siitä että niin ei tarvitsisi ajatellla, on se hieman hankalaa.
Haluan kokoajan paeta. Jos ei olla kokoajan yhdessä haluan erota, lähteä ennenkun sattuu. Koska niinhän kuitenkin lopussa käy ? Onko mulla mennyt usko kokonaan suhteisiin ?
Haluan olla ukkoni kanssa kokoajan, katselen ja jumaloin sitä vaaleanpuaisten lasien läpi, että miten upea kokonaisuus se onkaan bambin silmiensä kanssa.
Mutta kun hän lähtee pois, tai ei tulekkaan silloin kun haluan. On kysymykseni aina sama ”miksi se ei halua olla mun kanssa , vaikka mä haluan olla sen kanssa , eikö se välitä musta?”
Järkevä ehkä ihminen vastaisi tohon että se on ihminen, sillä on myös oma elämä, omat kaverit ja omat tekemiset. Se on ihminen joka kaipaa omaa aikaa. Se on erilainen ihminen kuin minä.
Mutta rikkinäinen ihminen kuten minä, vaipuu vaan suru koomaan todeten että se ei minusta välitä.
Onko suhteella tulevaisuutta jos on rikki ?
On , jos jaksaa tehdä töitä sen eteen ja jos se on oikeasti meant to be.
Mä uskon näin.
Puren hammasta yhteen ja karjun vaikka keskellä järveä sen pahan olon ja epävarmuuden pois, jotta mä voisin vielä saada sen suhteen jonka haluan. Suhteen jossa ei tarvitse miettiä toisen tunteita ja tekemisiä , vaan voi hyvissä mielin todeta että kyllä se minusta välittää ja menkööt vaan.
En ole koskaan halunnut omistushaluista suhdetta josta toiselta viedään vapaus ja elämä.
Suhteen ei kuulu viedä mitään , vaan sen kuuluu tuoda ja antaa enemmän.
Tietenkin suhde rajoittaa jonkun verran. Yhteiset pelisäännöt ja toisen ihmisen ja yhteisten arvojen kunnoitus.
Itse en kuitenkaan koe sitä minkäänlaiseksi rajoittamiseksi, koska olen aina ollut ”yhden miehen nainen” ja todella omistautunut ihan luonnostaan. Vaikka minulle on tehty pahoja asiota, en voisi koskaan kuvitella tekeväni niitä ihmiselle josta välitän. Jos suhde ei tunnu oikealta, laitan sen poikki. (kuten tein keskimmäisessä suhteessani.)
En voisi koskaan kuvitella että pettäisin tai tekisin kumppanille jotain mitä en sallisi tehtävän itselleni. Olen oikeastaan todella tarkka siitä. Sillon kun mun maailmassa pyörii yks ihminen, niin siellä pyörii tasan se yks ihminen. Enkä todellakaan käsitä miten joku edes kykenee haluamaan toista , jos välittää omastaan. Oksettava ajatuskin. Mä haluan henkisesti ja fyysisesti tasan ja ainoastaan mun omaa miestä.
Ollaan vasta ihan alkutaipaleella ja se olin myöskin minä joka otti ison palan kakusta aika äkkiä toteamalla että ”kuulehan ukkeli, tämä meijän juttu on parisuhde. Jos olet erimieltä, niin kipikopi tuolla on ovi.”
Sillon oli jotenkin niin varma olo siitä että tahdon virallistaa meidän ”tapailun” ihan parisuhteeksi ja että me ollan nyt me ja kaikki lait ja säännöt pätee virallisesti.
Mutta eipä olis sillon uskonut minkälaisen helvetin läpi saa lopulta kävellä..
Kun mitään ihmeellistä ei parisuhteen myötä tapahtunutkaan, iski ihan kamala epävarmuus ja pelko siitä että nyt tää on sitten suhde ja tästä ei noin vaan tehdä katoamistemppua jonnekkin erämaahan kun alkaa ahdistaa ja pelottaa.
Siitäkin huolimatta että mulla on välillä tosi surkea olla, mä en tota ukkoa lähetä kävelemään pois kun vaan sen omasta tahdosta.
Mulla on kuitenkin vielä se pienenpieni uskonsirpale siitä että tämä ajan kanssa tasottuu, luottamus tulee ja välittäminen näkyy eikä sitä enään tarvitse kyseenalaistaa.
Mua vaan harmittaa ton bambin puolesta se miten paljon se joutuu kestämään ja olemaan varpaillaan mun takia, koska mä olen niin epävarma ja räjähdysherkkä ja tiedostan sen.
Työstän sitä ja tälläset erillään olot tekee varmasti vaan hyvää , kun joudun työstämään sitä ja uskomaan ja luottamaan vaan väkisin. Se on vaan pakko, jos haluaa suhteessa olla.
Mutta miettikää millasta damagea yks ihminen voi aiheuttaakkaan ?
Kannattaa sitä miettiä niiden jotka tätä pettämistä ja muuta salailua ja kikkailua harrastaa.
Miksi helvetissä pitää olla suhteessa jos siinä ei halua olla ?? Miksi täytyy toisen elämä , tulevaisuus ja sydän särkeä vaan omaa itsekästä ”hauskuuttaan”. Onko kumppanin satuttaminen jonkun mielestä oikeasti hauskaa ? Jos ei tunnu oikealta, eroa.
Ja kaikista pahin on just tollanen mun exän kaltainen tapaus joka ei ”hairahda kerran” vaan ihan tahalteen tiedostaen harrastaa tätä pettämisen extreme lajia. Välittämättä ollenkaan avopuolisostaan. Varsinkin kun olin kertonut jo aikaisemmasta pettämisestä ja sen aiheuttamasta pelosta.
Puhumattakaan riskeistä saada tauti ja tartuttaa se muhun tai vaikka pistää joku yhenillan jatko gimma paksuksi !
Koita siinä sitten selitellä yllättävää klamydiaa tai elatusmaksuja postissa.
Ja tämäkin sankari kyllä sohi ihan joka suuntaan ilman minkään käsitystä siitä miten sukupuolitaudit tarttuu tai miten lapsia tehdään. Että luojan kiitos säätyin taudelta ja siitä että joku lisääntyy mun kumppanin kanssa mun selän takana.Se olis ollut jo extranöyryytys tähän kaiken päälle.
Vinkit mitä mä annan vastaavassa tilanteessa olijoille, joita varmasti on myös ilman pettämis taustaa syystä tai toisesta on se että älä syytä kumppania. Se ei ole toisen syy jos joku toinen on ollut hirviö.
Koita ajatella järkevästi ja sisäistää se ajatus.
Jos alkaa ahdistaan ja mietityttään, keksi tekemistä ja hanki elämään sisältöä. Kirjoita ajatukset vaikka ylös, kuten minä tein nyt blogitekstini kautta.
Kumppanin kanssa kannattaa aina keskustella ajatuksesta , lempeällä sävyllä. Että hei, minusta tuntuu tältä – koska… ja toivon että ymmärrät ja koitat tukea minua ajatuksieni kanssa.
Kavereille on aina loistavaa jutella , koska ne osaa kertoa näkemyksiä vierestä katsojana.
Kysy, ennenkun syytät. Viisainta on ensin itse miettiä todennäköisempää vaihtoehtoa sille mitä poikien saunaillassa esim. tapahtuu.
Mä tiedän ja myönnän että harrastan itse paljonkin tätä kaikkea syyttelyä ja tarinoiden keksimistä ja koitan sitä päivittäin työstää.
Mutta tiedän myös että tarvitsen kumppanin , joka ymmärtää ja jolla on halua ja jaksamista käydä niitä asioita kanssani läpi ja uskoo siihen että jonain päivänä nämä ajatukset on historiaa.
Yleensä kannattaa ensin päästä yli menneistä solmuista ja olla ihan itsenäinen , ennenkun pomppaa uuteen suhteeseen. Juuri siksi, ettei vanhat haavat aukeilisi uudessa suhteessa aiheuttaen vaikeuksia.
Mutta nämä parisuhteet kun ei aina ole suunniteltuja, enkä minä ainakaan ole ihmistyypiltäni sellainen että voisin vaan sanoa ”sori en oo valmis katellaan joskus”.
Koska sillon kun tollanen kultasydäminen bambi hyppää eteen, sitä ei voi olla ottamatta kiinni!
Joten valitettavasti joudun nyt rasittamaan suhteemme alkua ja läpikäymään näitä asioita sekoittaen myös mun kumppanin niihin. Pitää vaan uskoa ja toivoa että se jaksaa olla mun vierellä, kunnes mä oon valmis.
En tiedä lähteekö tällasen historian haamut koskaan pois, mutta ainakin ne hälvenee ja se on pääasia.
Että meillä on joskus terve ja luottavainen suhde, jossa molempien on hyvä olla.
Ja jos näin ei ole, niin sekin mahdollisuus on olemassa ja sitten on vaan voi voi ja on päästettävä irti ja annettava toiselle mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen jonkun toisen kanssa, jonka kanssa se toimii. Sitä kun ei voi varmaksi sanoa että tämä olisi lopullista , tämäkään.
Mutta nyt ei auta muu kun skarpata ja odottaa kiltisti että toinen tulee reissustaan. Ja antaa ajan näyttää ja korjata.
Nyt painun pehkuihin ja taidan antaa koiralle luvan nukkua sägyssä maanantaihin saakka, koska yksin nukkuminen on niin kamalan kurjaa.. ?
