Helpommin sanottu kuin tehty.
Jokainen tietää kuinka suuri merkitys suhteessa on sillä, että saa olla oma itsensä.
Melkein jokainen kertoo hyväksyvänsä puolison sellaisena kuin on.
Todellisuus lupauksen takana ei ole niin yksiselitteinen.
Suhteen alussa pitää helposti yllä roolia.
Mietitään liikaa mitä tehdään ja miten.
Yritetään kaikin tavoin miellyttää kumppania.
Suhteen kehittyessä alkaa se oma minä paljastua.
Viimeistään yhteen muuttaessa roolit karisevat pois.
Eikä se ole huono asia. Ei missään suhteessa pidä joutua esittämään jotain mitä ei ole.
Se on vain huvittavaa välillä kun miettii lausetta ”minä rakastan sinua sellaisena kuin olet, rakastan kaikkea sinussa.”
Todellako?
Rakastatko sitä ympärikännissä kotiin ryömivää kumppania?
Hyväksytkö, että asuntosi on täynnä kumppanin kavereita nauttimassa viiniä silloin kun sinun täytyy mennä seuraavana aamuna töihin?
Ehkä nuo esimerkit ovat niitä ”pikkuvikoja”.
Rakastamme kumppania täysin, koska hän on komea, luotettava, älykäs ja huumorintajuinen.
Rakastamme häntä, emme hänen tekojaan.
Jos kumppani tuo ruusuja, emme halaa niitä kukkia iloitessamme, vaan häntä joka halusi ilahduttaa meitä.
Ainakin omalta kohdalta täytyy sanoa, etten hyväksy lähellekään kaikkia mieheni tapoja.
Voin kuitenkin elää niiden kanssa.
Kun mieheni käy vessassa jättäen oven auki, täytyy minun kai totutella siihen.
Kestäähän mieskin minun tapaani pyyhkiä muruja pöydältä vaikka hänellä olisi syöminen kesken.
