Mitä nainen haluaa elämältään? Siihen lienee varmaan yhtä paljon ajatuksia ja mielipiteitä, kuin on naisia. Ajattelin joskus 17-vuotiaana, että elämä 30-vuotiaana on varmasti aika helppoa. Tietää mitä tekee ja saa täysin itse päättää tekemisistään. On se jännä, kuinka elämä niin kuin itsestään hoitaa sen kasvamisen. Halusin nuorempana ”täydellisen elämän”. Eli hyvän miehen, joka toimii kuin ajatus, mutta jonka suhteen säilyisi aina jatkuva intohimo. Halusin lapsia vasta myöhemmin, enkä missään nimessä kuvitellut nuorempana alkavani suhteeseen miehen kanssa, jolla on jo entuudestaan lapsia. Miksi? Eihän se elämä silloin olisi täydellistä hiponutkaan. Kuinka vaikeita ylipäätänsä olivat nämä uusioperheen kuviot. Sitä oli saanut lukea lehtien palstoilta ja kuulla ystäviltä juttuja, jos toisiakin. Milloin lapset olivat haastavia ja milloin exät terrorisoivat entisen uutta suhdetta. Eli ei todellakaan minua varten. Halusin nuorena paikan
mihin asettua, halusin tehdä työtä ihmisten ja eläinten parissa. Halusin kehittyä urallani, mitä ikinä teenkään. Halusin kokea ja matkustella. Halusin nauttia elämästä ja saada paljon rakkautta. Nyt tätä elämää 29-vuotiaana ajatellen. Mitä haluan elämältäni? Aika paljon olen elämääni ottanut sellaista, mitä ei nuoren Nadian ajatusmaailma halunnut. Toisaalta otin ja luovuin monesta asiasta, esimerkiksi hevosista ja opiskelustani ammattikorkeakoulussa.
Melko ei-Nadiamaista. Silti olen niin onnellinen, ettei onnellisempi voisi olla. Minusta tuntuu, etteivät naisetkaan aina tiedä mitä haluavat elämältään. Me haluamme monesti niitä asioita mitä media tuo eteemme. Luulemme tarvitsevamme asioita, vaikka todellisuudessa niillä ei ole mitään tekemistä oikean onnellisuuden kanssa. Materiaali, kauneus, hemmottelut, matkat jne. Ne antavat hetken mielihyvää, mutta senkö takia vierotut entistä enemmän siitä, mikä todellisuudessa merkitsee? Sun sisäinen hyvä olo? Perhe?
Läheiset? Intohimo jotain asiaa kohtaan?
Meillä kaikilla on sisäiset syvät tarpeemme, jotka nousevat aina kriisien ja vaikeiden tilanteiden kautta pintaan. Mikä oikeasti merkitsee? Kun unohdamme muun maailman, sen maailman, joka vierittää meitä pois enemmän ja enemmän siitä, mitä todellisuudessa olemme. Mitä meistä oikeasti jää, kun lähdemme täältä pois?
Tein melkein 5 vuotta töitä henkilökohtaisena avustajana ja voin sanoa, että siinä ajassa näin mitä voidaan tarkoittaa sanalla onnellisuus. Näin kaksi vastakohtaa. Ensin tein töitä vanhemmalle naiselle, joka oli neliraajahalvaantunut. Hän asui punaisessa mummon mökissä, vaatimattomasti. Rahaa oli pieni eläke, juuri omiin tarpeisiinsa. Hän asui oman miehensä kanssa, joka sairasti alzheimerin tautia. He olivat olleet naimisissa silloin 51 vuotta ja edelleen heidän välinen rakkautensa oli jotain sellaista, mihin en ollut eläessäni törmännyt. Mies ei muistanut eilisen päivän tapahtumia, mutta muisti aina heidän rakkaustarinansa alun. Avustettavan mies hoiti naista joka yö. Päivisin kävimme me hoitajat. Naisella toimi ajatus hyvin ja hoitikin kaikki tärkeät asiat, muuten hän oli pyörätuolissa. Miehellä taas välillä ajatus ei toiminut, muisti pätki todella paljon. Tärkeintä silti, että kroppa toimi. He täydensivät toisiaan ja ilman toisiaan he olisivat olleet jo hoitokodissa. Toisella toimi pää ja toisella kroppa. He tiesivät ympäröivästä maailmasta sen oleellisen, katsoivat uutiset, muutamia lempisarjoja ja siinä se oli. Heillä oli toisensa, lapset ja lapsenlapset. Heidän onni ja rakkaus oli sitä, mistä meidän kaikkien naisten pitäisi unelmoida.
Toinen avustettavani oli hengitystiepotilas, joka odotti keuhkojen siirtoa. Hän oli ollut ison firman johtaja ja sairastelun takia hänen oli jättäydyttävä pois. Ensi alkuun hänelle annettiin muutama vuosi elinaikaa, mutta hän oli sinnikäs taistelemaan ja löytämään parannuskeinon. Keuhkojen siirron. Hän oli kuitenkin omistanut elämänsä työlle, jota myötä myös polttanut siltansa lähimmäisiin ihmisiin. Rahaa oli, muttei terveyttä eikä läheisiä. Joten olenkin sanonut miehelleni, etten kaipaa mitään hemmotteluja, kalliita laukkuja/koruja tai reissua kahdestaan ulkomaille. Kaipaan sitä, että huomioit minut joskus arjessa. Auttamalla kotitöissä tai ottamalla joskus kaikki lapset ja annat minun hengähtää tai tehdä omia juttujani. Ne ovat niitä arjen pieniä iloja. Mieluummin käytän sen rahan lapsiin ja perheen yhteiseen hyvinvointiin, kun kalliisiin merkkituotteisiin. Koska mitä väliä sillä on, missä vaatteissa tai laukuissa kuljen tuolla? Eikö tärkeintä ole ajatella kaikkia läheisiä, koko perhettä. Joskus voi hemmotella ja itse kukin saa tehdä rahoillaan mitä tahtoo, mutta onko se oikeasti sitä mitä elämältä tahdot? Teet töitä niska limassa, olet urautunut? Saat sanoa olevasi kiireellinen eli sama kuin tehokas? Ostelet asioita näyttääksesi muille, että sinulla on varaa? Mikä määrittelee meidän arvon ihmisenä tai naisena ylipäätänsä? Ei vaatteet, ei status työelämässä, ei auto millä kuljet, ei se mitä omistat. Vaan arvon määrää se, miten kohtelet toisia ihmisiä ja kuinka hyvin pidät huolta lähimmäisistäsi.
Joten 29-vuotias Nadia haluaa elämältä rauhaa elää tätä elämää terveenä. Haluan, että lapsilla ja miehelläni
on kaikki hyvin. Haluan kokea ja tuntea. Se riittää minulle.
