mitkä ovat turpaanvetotalkoot? Se selvisi kuitenkin pian: ”iso joukko kylän hulluja ottavat näytösmatseja isoja staroja vastaan, mukana oli myös tulevia lupauksia”. Opiskelin tuolloin agrologiksi 2 vuotta Seinäjoen ammattikorkeakoulussa ja Amin näki, kuinka kotoisaksi tunsin oloni maanläheisten ihmisten kanssa, kuinka kätevä olin navetassa ja miten paljon tiesin maataloudesta. Hän kertoi, että asenteeni ja tapani olla ihmisten kanssa tekivät häneen tuolloin pysyvän vaikutuksen.
Ajan kuluessa me lähennyimme. Tapasin hänen lapsensa, joiden kanssa ensimmäisestä päivästä saakka olen tuntenut äärettömän suurta iloa ja onnea. Lapset juoksivat syliini, halasivat ja olivat onnellisia, kun joku leikki heidän kanssaan. Minun oli todella helppo olla heidän kanssaan ja aivan, kuin jokin palanen olisi loksahtanut paikoilleen elämässäni.
Tiedätkö sen tunteen, kun naurat itsesi kipeäksi toisen seurassa? Katsot toista ja tunnet mieletöntä hyvänolontunnetta ja kiitollisuutta siitä, että saat juuri nyt kokea tämän hetken toisen kanssa. Tiedätkö sen tunteen, kun elämä tuntuu kaatuvan päälle ja toinen ihminen ottaa sinusta kiinni? Saa sinut takaisin jaloilleen ja saa elämäsi tuntumaan elämisen arvoiselta. Tiedätkö sen tunteen, kun toinen sanoo sinulle: ”Kukaan ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä, sinussa on jotain spesiaalia”? Me tunsimme niin vahvasti toisiamme kohtaan. Pystyimme olemaan täysin omia itseämme toistemme edessä ja mikä hienointa, se riitti. Aloin yhä enemmän viettää aikaa Aminin luona. Olimme todella rakastuneita, enkä ollut koskaan aiemmin tuntenut sellaista alkuhuumaa kenenkään kanssa. Tein todella paljon töitä Seinäjoella, jotta pääsin matkustamaan Kirkkonummelle. Tein yötöitä, opiskelin ja opetin ratsastusta illat. Neljä päivää putkeen tein vain töitä ja odotin pääseväni taas hänen luokseen. Silloin tajusin, että tässä on kyse jostain todella suuresta tunteesta.
Tapailimme puoli vuotta, kunnes Amin perääntyi. Yhtäkkiä hän muuttui täysin siitä ihmisestä, jonka olin tavannut. Ulkopuolinen ihminen yritti sabotoida suhteemme pohjamutiin, käyttäen todella likaisia keinoja aina silloin, kun olin poissa eli Seinäjoella. Enhän voinut tajuta, miten sairasta meno silloin oli ja koitin pysyä vain neutraalina asioiden suhteen. Ajattelin alkuun syyn olevan minussa, mutta todellisuudessa minut oli nähty uhkana. En vastannut lainkaan ikäviin viesteihin missä minua uhkailtiin, yritin vain ymmärtää ja kestää.
Tuli se päivä, kun lähdin hakemaan Aminin luokse jääneitä tavaroita. Hän halusi jutella asiasta kasvotusten. Suostuin, koska halusin itsekin selvittää, mistä oikein oli kyse. Hetken puhuttuaan, hän kertoi, ettei minussa ole mitään vikaa, vaan hänen elämäntilanteensa vain on sellainen. Hän oli todella pahoillaan ja sanoi, että hänen on oltava hetken aikaa yksin ja selvitettävä omia ajatuksiaan. Kyllä ne sanat menivät selkäytimeeni saakka, tunsin mieletöntä ahdistusta ja pala nousi kurkkuuni. Aminilla ei selkeästi ollut yhtään sen helpompaa. Istuimme keittiön pöydällä vastakkain, kun hän otti kädestäni kiinni ja katsoi todella syvälle silmiini 10 minuuttia. Näin sen surun hänen silmissään ja tunsin jotain sanatonta yhteyttä. Aivan kuin Amin olisi sanonut: ”Odota… Odota minua, niin sitten voimme olla rauhassa yhdessä…” Halasimme, otin tavarani ja lähdin. Olin todella surullinen, olisin voinut vain kaatua ja itkeä itseni uneen. En pelkästään sen takia, että menetin hänet, mutta menetin myös nämä ihanat lapset, joihin olin niin pohjattomasti kiintynyt.
Aikaa kului, eikä mikään tuntunut miltään. Ainoa asia, mikä sai innostumaan, olivat ratsastustallin oppilaat sekä hevoset, joiden kanssa työskentelin. Silloin koin pääseväni muuhun maailmaan ja tunsin olevani hyvä ja tarpeellinen siinä, mitä tein. Täytin elämäni olemalla tallilla ja se oli parasta lääkettä. En kokenut hyväksi käydä tapailemassa ihmisiä, enkä kauheasti innostunut yöelämään lähtemisestä, vaikka kaverit pyysivätkin. En vain halunnut sillä hetkellä ketään ”uutta” tai mitään jännitystä mistään. Se hemmetin mies vain pyöri mielessäni… Mietin vain missä hän menee, mitä tekee, kuinka pojat voi… Kunnes huomasin löytäneeni itseni itkemässä lattialta. Kyllä teki pahaa. Eräänä päivänä huomasin Aminin laittaneen viestiä, että minulla oli jäänyt takkeja sinne. Sanoin ottavani ne Helsingistä mukaani, sillä olen käymässä siellä. Hän tuli junalle minua vastaan, katsoi silmiini ja hymyili todella suloisella hymyllään. Hän kysyi: ”Minulla on ollut ihan mielettömän ikävä sinua, onko sinulla ollut minua?” Sanoin: ”Arvaa vain”, johon Amin tuumasi: ”Ei kukaan saa päättää kenen kanssa olen, en voi olla ilman sinua, koska minun on niin hyvä olla kanssasi.”
Siitä lähti meidän yhteinen taival liikkeelle. Mitä enemmän olemme matkanneet tätä yhteistä matkaa, sitä enemmän tajuan, kuinka parisuhde on vain kahden ihmisen välinen asia. Siihen ei liity muita osapuolia, ei aikuisia eikä lapsia.
