Masennus on kuin syöpä, se ei kaikkoa buranalla
Havahduin siihen puolitoista vuotta sitten, kun nojasin sillan kaiteeseen vartin yli 4 talviaamuna ja korvanapeista soi ” ja vesi oli mustaa.. ” miten minusta iloisesta positiivisesta ja seurallisesta ihmisestä oli tullut tällainen, iloton, apea,milloin olin viimeksi nauranut? Iloinnut arkipäivän asioista ja etsinyt ja nauttinut valonpisaroista? Iloinnut joka päiväisestä elämästä, hassutellut ja hihitellyt ilman ponnistelua.
Työterveyslääkäriltä tuli isku vasten kasvoja; työuupumuksesta johtuva vakava masennus. Sehän on heikkojen tauti, enhän minä voi olla masentunut. ” huoliteltu ja siisti, ottaa hyvin kontaktia ”– eihän sellainen voi olla masentunut. Ulkonäkö ja kuori pettää.
Vaikeinta se oli tunnustaa itselleen, tarvitsen lepoa ja rauhaa, ihan vaan olla itseni kanssa, ilman vaatimuksia. Teinitär kuitenkin huollettavana ja vastuulla, muista vastuista en jaksa välittää. Ystävyys suhteet jäivät unholaan, kun en ollut mielenkiintoa pitää niitä yllä. Olinhan kuitenkin aina ollut se joka soittaa.
Yli vuoden jaksoin esittää rohkeaa, kaikki hyvin- tyyppiä, hoidin työt, teinittären teiniangstit ja kodin. Jee- Jee- kyllä jaksaa, pakko painaa meiningillä.
Heikot sortuu elon tiellä, jätkät sen kun porskuttaa
kaikui korvissani, kun pitelin toistamiseen saikkulappua kädessä kuukausi sitten. Heikko minä? Olenko todella näin Heikko, etten jaksa?? Taas uuvuin? Mikä mussa on vikana? Luuseri, laiska; työnvieroksuja
Sinä masentunut? Sehän on heikkojen juttu…Ja silti noin iloinen ja seurallinen.
saitpa ainakin sairaslomaa… lusmu ajatteli moni, kuten myös itsekin välillä. Se vaan feikkaa.
Itselleni ja muutamalle läheiselle olen selittänyt masennuksen olevan kuin syöpä, se ei ole kuten päänsärky,menee ohi muutamalla buranalla. Ei vaan se on kuten syöpä, hiipii sakakavalasti ja vaatii pitkän hoidon, ylä- ja alamäkineen. Kun sen jo luulee helpottavan se iskee uudestaan, ilman mitään syytä tai varoitusta.
Harvemmin se näkyy ulospäin, olenhan minäkin lääkärin sanelun mukaan ” huoliteltu ja siisti”. En siis masentuneen stereotypia, joka ei käy pariin viikkoon suihkussa.( täytyy kyllä myöntää, että kotipäivinä on mennyt useampi päivä huvittamatta mennä suihkuun)
Ulkokuoren alle voi siis peittyä mitä tahansa, sen lisäksi että pitää osata olla armollinen itselle, pitää myös ajatella kanssa ihmisistä pahinta, et voi tietää hänen ajatuksiaan ulkonäön perusteella. Sinne kätkeytyy useimmiten jotain, jotain mikä ei näy ulospäin. Pienellä teolla, sanalla tai hymyllä voit tehdä hänen päivästään paremman tai pahemman.
Tämä on taas niitä iltoja, kun Teinitär peittelee minut nukkumaan: miten tässä näin kävi, minunhan pitäisi pitää huolta hänestä, eikä hänen tsempata mua. ” äiti, huomenna jos vaikka jaksaisit mennä lenkille, ulos tästä talosta”.
Aamulla teinitär on taas oma itsensä ja tavarat lentelee, onneksi mulla on parempi aamu ja jaksan olla taas Äiti ?