Minä olen päättänyt vakaasti, että en anna kenenkään häiritä ylhäisen yksinäistä elämääni, mutta silti aina silloin tällöin jostain tulee joku joka sekoittaa koko pakan. Taistelen sitä vastaan, enhän suinkaan halua, että koko korttipakkani, jota olen enemmän ja vähemmän varjellut, tulee joku sekoittamaan. Ajatukseni vaeltavat milloin missäkin, mutta jos päästän jonkun ihmisen liian lähelle, ikään kuin jokerina, en löydä enää muita korttejani sieltä minne ne olen piilottanut.
Haluan ja en halua ihmisen elämääni, joka jakaisi kanssani arjen ja juhlan, ne kortit jotta pakkamme olisi täysi.
Olen ollut jakamassa korttejani väärien ihmisten kanssa ja lopulta todennut, että ei se elämän korttipeli suju jos molemmilla on käsi täynnä ässiä ja kuutosia. Tiedän omat korttini, mutta ennen kuin saan toisen osapuolen kortit selville, olen liian usein paljastanut jo omat korttini, tunteeni, heikkouteni sekä vahvuuteni ja päädyn siihen, että minä olen se johon sattuu. Kokeilin tuossa monet kerrat myös toista taktiikkaa, jossa en niinkään paljastunut ässiä hihassani, itseäni kokonaan, vaan odotin, että näen toisen käden, jolloin huomasin ettei pelimme tule jatkumaan vaan päättyy siihen, joten olen jättänyt pelikaverini. Minä vielä kokeilin yhden pelikaverin kanssa pelata uudestaan, koska hän vannoin korttiensa muuttuneen, mutta eihän siitä mitään tullut. Hän oli vain maalannut kortteihinsa eri numerot ja kuvat, joten lopputilanne oli taas sama, ei tullut kunnollista pakkaa siitä.
En osaa päättää sitä miten pitäisi, tässä elämän korttipelissä, oikein toimia. Pitäisikö vain elää elämää niin, että kaikki korttini ovat esillä kuin näyteikkunassa vai piilottaa ne kuin arvokkain aarre. Enhän ole edes varma siitä, että haluanko jonkun jakamaan elämänsä kanssani, joten miten voisin olla varma mistään. Toisaalta olen suunnitellut elämääni huimasti eteenpäin, vaikka se on ollut aina kompastuskiveni, etten osaa suunnitella mitään sen suuremmin. Nyt sentään tiedän jo mitä haluan elämässäni tehdä ja minne menen opiskelemaan, jotta suuret tulevaisuuden suunnitelmani voisivat toteutua. Olen pitänyt itseäni aiemmin tyhmempänä ja huonompana kuin olen.
Viimein olen saanut suunnan suurille toiveilleni ja rohkeutta edes yrittää toteuttaa niitä.
Ja minun suunnitelmani lohkaisevat taas osan mahdollisista arjen jakajista entistä pienemmäksi, koska tiedän paremmin millainen tulevan mieheni tulisi olla ja mitä hän ei todellakaan saa olla. Miten vaikeaa se onkaan löytää kunnollinen mies, joka olisi vielä muutenkin hyvä ja jolla olisi ne pakastani puuttuvat kortit.
Vaikka täydellisyyttä ei kuulemma ole olemassakaan, niin silti jaksan kuitenkin uskoa, että jossain on se täydellinen mies, joka on täydellinen juuri minulle.