Alkuun; Minua pelottaa julkaista tämä ja tämän kirjoittaminen on todella vaikeaa, sillä nämä haavat ovat edelleen kipeitä.
Kirjoitan tästä aiheesta, koska meillä täällä Suomessa on todella paljon lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka ovat nyt tai ovat olleet kiusattuina. Meillä on myös niitä, jotka kiusaa. Toivon kaikille teille kiusatuille rohkeutta kertoa asiasta isommalle taholle ja ammattilaiselle, jotta kiusaaminen ja sen aiheuttamat haitat saataisiin loppumaan. Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi! Jokaisella on oikeus kulkea koulussa/töissä/vapaa-ajalla ilman pelkoa kiusaamisesta. Olette arvokkaita.
Kiusaaja! Pysähdy hetkeksi ja mieti motiivejasi kiusaamiseen. Tiedostatko, mitä kiusaaminen aiheuttaa kiusatulle? Onko sinulla kurja olo ja purat sitä muihin? Ärsyttääkö toinen ihminen? Sinun kannattaisi puhua tuntemuksistasi jollekkin ammattilaiselle. Näin sinäkin saat apua.
Aikuiset! Kysele lapsesi kuulumisia, yritä pysyä kartalla hänen elämästään. Jos lapsesi itse kertoo sinulle kiusaamisesta, älä kuittaa sitä näillä kliseillä: ”se kiusaa, koska se tykkää susta! Se kuuluu tuohon ikään. Älä välitä. Se kiusaa, koska se on kateellinen.” Tällöin sinä aikuisena rikot lapsesi itsetuntoa ja luottamusta lisää. Sen sijaan kuuntele, tue ja lohduta lastasi, ota ohjat käsiisi, sillä olet aikuinen ja lapsesi tärkein turva. Eli ota yhteyttä kouluun tai suoraan kiusaajan vanhempiin, älä ole hyökkäävä vaan esitä asiasi rauhallisesti. Jos sopua ei synny, voi tarvittaessa olla yhteydessä kouluterveydenhoitajaan ja kuraattoriin.
MINÄ JA MUUT
”Nolo! Oot laitokses! Vähänkö noloo! Hyi mikä lutka! Tekisit jotai sun naamalles! Tekisit jotain sun hiuksilles! Oot ruma! Hävettäis olla sä. Oot läski!”
Nuo sanat Tintiaani 11v kuuli miltei joka päivä uudessa koulussa, joka kuului KiVa-koulu ohjelmaan. Minut oltiin huostaanotettu vain kaksi päivää ennen kuin kiusaaminen alkoi. Alussa kiusaaminen oli vain sanallista ja sen sain suljettua mielestäni helposti sillä, etten kuunnellut heitä. Alussa minulla oli kavereitakin kunnes luokkani kaikki pojat alkoivat kiusaamaan minua ja kaverini alkoivat pikkuhiljaa välttelemään minua siinä pelossa, että heitäkin alettaisiin haukkumaan. Olin kuin iso huutomerkki, joka huusi kaikille: ”VAROKAA! LUUSERI!”. Kiusaaminen alkoi ajan kuluessa muuttumaan fyysisemmäksi; kirjojani revittiin, tavaroitani varastettiin, minua tönittiin, hiuksiani kiskottiin ja päälleni syljettiin. Selkääni kiinnitettiin lappuja, joissa luki ”lyö minua”. Jäin yksin.
En kertonut siinä vaiheessa kenellekkään, koska pelkäsin leimatuksi tulemista ja en osannut muutenkaan luottaa aikuisiin tai huolenpitoon. Päätin sietää sitä niin kauan kuin minun tarvitsisi. Tiesivätköhän kiusaajani, että vain kaksi päivää ennen kiusaamiseni alkua, minut oltiin pahoinpidelty aikuisen toimesta?
Aikaa kului ja kiusaaminen jatkui, kunnes eräänä päivänä minä en vain jaksanut enää. Pelkäsin kuollakseni kouluun menoa ja purskahdin laitoksessa illalla itkuun, kun ohjaaja kysyi miksi olin niin kalpea ja koko ajan kipeänä jostain. Itkin silloin ensimmäistä kertaa huostaanottoni jälkeen. Itkin todella pitkään ja samalla kerroin millaista koulussa oli. Ohjaajat luonnollisesti ottivat kouluun yhteyttä ja opettajani puuttui asiaan puhuttelun muodossa. Kiusaaminen väheni merkittävästi, muttei loppunut kokonaan. Elämäni helpottui, mutta olin pirstaleina. Pelkäsin poikia, pelkäsin koulua, kovia ääniä, epäonnistumista ja mokaamista. Silmissäni olin läski ja ruma eli itsetuntoa ei ollut ollenkaan.
UJOSTA ROHKEAKSI, RUMASTA KAUNIIKSI
Ala-aste jäi taakse ja oli aika siirtyä yläkouluun. Sain uuden tilaisuuden, sillä muutin sijaisperheeseen toiseen kaupunkiin. Olin jälleen uudessa paikassa, jossa en tuntenut ketään. Uskalsin lähteä tutustumaan ihmisiin, sain kavereita ja minua ei alettukkaan kiusaamaan. Päinvastoin! Minusta tuli Mannerheimin Lastensuojeluliiton koulutuksen kautta tukioppilas ja aloin työskentelemään kiusaamista vastaan. Se kohotti hieman riekaleista itsetuntoani ja aloin rentoutumaan koulussa enemmän.
Heikko itsetuntoni näkyi itsekriittisyytenä, masennuksena, ahdistuksena, itseinhona ja ajoittaisena vetäytymisenä esimerkiksi kaveriporukasta ja myöhemmin syömishäiriön oireina. Aloin kirjoittamaan päiväkirjaa. Mitä enemmän kirjoitin, sitä paremmalle minusta tuntui. Sain purettua pahoja asioita paperille ja ajan myötä mukaan alkoi tulemaan positiivisia asioita. Päätin kirjoittaa joka päivä yhden asian itsestäni, joka miellyttää minua. Alku oli todella vaikeaa ja meni monta tuntia keksiä miellyttävä asia ja samalla yrittää hiljentää mielessä myllertävät negatiiviset mielipiteet itsestäni. Vaikka alku olikin kankeaa, se oli sen arvoista. On paljon helpompi elää, kun tietää olevansa arvokas ja osaa luottaa itseensä.
Kuvassa Tintiaani 13-14-vuotiaana, jolloin toipuminen kiusaamisesta on vasta alkanut.
Tässä kuvassa oikealla, Tintiaani on 18-vuotias nuori nainen, joka on oppinut arvostamaan itseään kiusaamistaustastaan huolimatta.
Lisää tietoa kiusaamisesta löytyy Täältä