Huh, meistä naisista on moneksi. Ilman meitä ei kyllä maailma pyörisi, tai jos pyörisi, niin todella huonosti. Paljon ovat ihmiset kysyneet, jotka minut tuntevat jo entuudestaan, että miten pystyn ja jaksan pyörittää kaikkea tuota? Miten pystyn tuohon? No, aina en minäkään jaksa, eikä tarvitsekaan jaksaa. Eli palataanpa vähän alkuun. Elin sinkkuelämää aika huolella ennen Aminia. Tein silloinkin paljon, olin ammattikorkeakoulussa, tein kahta työtä: opetin ratsastuksessa 3-5 h illassa ja yöt olin henkilökohtaisena avustajana 4 kertaa viikossa. Tiedän, todella rankkaa ja unet jäivät vähälle. Se oli erilaista menemistä silloin, tarvitsi huolehtia vain itsestään ja no, senkin tein vain vasemmalla kädellä. Aminin tavatessa, otin koko paketin. Eli lapset ja kaiken menneisyydestä, sekä julkisuuden.
En ehkä kuvitellut aikoinaan enkä silloinkaan, että tulen olemaan lapsien kanssa tekemisissä enemmän kuin heidän biologiset vanhemmat. Ovathan he hienoja poikia. Kolmen pojan kanssa kun menee, tietää mihin se vähäinenkin ylimääräinen aika menee. On kotitöiden lisäksi autettava vaatteissa, etsittävä yhtä sun toista, järjesteltävää, suunnitella harrastuksiin lähtöä, miettiä mitä seuraavaksi syödään, sovittaa tappelut, kertoa elämänviisauksia, vaihtaa vaippoja jne. Kyllähän minulle moni nainen onkin sanonut, ettei kykenisi tähän samaan, mitä minä juuri nyt teen. No ei se minua mitenkään muuta. Olen itse valinnut oman polkuni ja nautin tietyistä asioista. Välillä toki turhaudun, että Amin jättää minulle kaiken kotitöistä lapsiin. Se vain pitää aina puhua, jotta ihminen joka menee paljon, ymmärtää auttaa kotihommissa kun on kotona. Helposti sitä sokaistuu sille, mitä itse ei tee jatkuvasti. Amin on hyväntahtoinen ja auttaa kyllä kun pyydän. Olen aina vain ollut huono pyytämään apua.
Tärkeintä on kuitenkin, että saan olla tärkeä ihminen pojille, saan pitää huolta. Heijastan sen aina omaan sijaisäitiini, joka pyyteettömästi on aina meistä pitänyt huolta ja unohtanut totaalisesti itsensä. Ehkä vanhoilla päivillä on alkanut pitänyt parempaa huolta itsestään. Itse en haluaisi unohtaa itseäni ja siksi aina huolehdinkin, että jos en muuta omaa aikaa saa, niin silloin kun mies tulee kotia töistä, valmennuksista, reissuista tai kisoista, minä lähden juoksulenkille ja teen kuntopiirin puistossa. Ne ovat niitä arjen pieniä omia iloja ja kun saan pitää itsestäni hyvää huolta fyysisesti, se hehkuu hyvää oloa ulospäin.
Palataanpa asiaan. Eli miten tämän kaiken arjen keskellä missä juurikin olen lapsia varten, löydän sisäisen tiikerin? Kun mies on monesti tullut töistä ja lapset on saatu nukkumaan, alkaa kaiken maailman ehdottelut, juuri kun mun pitäisi saada omaa aikaa? Käydä lenkillä? Tehdä tekemättömiä kotitöitä tai valmennustöitä? Miten yhtäkkiä voi irrottaa siitä äiti-moodista, jonka selvästi olen itselleni ottanut? Huomaan, että hetken kun saan itselleni lenkkipolulla tai kuntoilupisteellä, olen kuin uudestisyntynyt, pystynkin ehkä hyvän suihkun jälkeen antamaan itsestäni toiselle. Mutta sekin pitää olla tietoinen valinta, eikä se hyvät miehet hetkessä tapahdu ja uskon, että moni nainen kokee tätä samaa. Ettei jaksa oikeasti, eikä koe lapsiperhearjen jälkeen oloaan kauhean seksikkääksi kissapedoksi? Sen takia hyvä lähestymistapa miehet on: tee arjen töitä, auta naistasi asioissa, älä tee siitä numeroa, vaan hiljaa vain auta siinä, mistä tiedät toisen ilahtuvan. Anna hänelle omaa aikaa, ota lapset! Älä valita tai tee asiasta liian vaikeaa, koska silloin nainen huomaa, ettet pärjää ja jättää ottamasta omaa aikaa. Lisäksi älä ahdista tai ehdota suoraan mitään seksiin liittyvää. Anna naisesi käydä kunnolla suihkussa, anna syödä kunnolla ja hetki aikaa omien ajatuksiensa kanssa. Silloin voit ehkä hyvällä tuurilla saada naistasi ja pidät hänet järjissäsi.