Olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
Egotrippi / Uusi aamu
Päiväni alkoi lääkärikäynnillä.
Luulisi viimeisen vuoden aikana tottunut puhumaan asioistaan ammattilaisille, mutta kyllä se aina on outo tilanne.
Istua vastakkain ihmisen kanssa josta et tiedä mitään muuta kuin nimen ja ammatin, sitten täytyisi paljastaa kaikki itsestä.
Ei ole luontainen tilanne ainakaan minulle.
Yksi asia jäi käynnistä pyörimään mieleen.
Lääkäri kummasteli miksi hymyilen vaikka voin huonosti.
Kerroin olostani, siinä ei ole paljon mieltä ylentävää kerrottavaa ja sitten hymyilin lopettaessani lauseen.
Kerroin voivani huonosti, mutta kasvoni kertoivat eri tarinaa.
En keksinyt sillä hetkellä järkevää selitystä sille, miksi niin teen.
Ehkä haluan miellyttää, yritän antaa itsestäni mahdollisimman positiivisen kuvan.
Tai sitten hymyilen jotta vältyn kysymyksiltä.
Monesti jos minulla on ”normaali” ilme, eli etten hymyile, minua tulkitaan väärin.
Ainakin kotona minun ajatellaan olevan vihainen jos en hymyile.
Yritän peittää omaa masennustani, esittää jotain muuta mitä en ole.
Koitan niin kovin suorittaa, yritän parantua.
Masennus ei ole kuitenkaan tahdon asia.
Sehän ei kuuntele minun toiveitani.
Hymyilemällä piilotan kipuni. Hymyn taakse jää paha oloni.
Toivon hymyni jonain päivänä olevan aito, ja että sen takana olisi iloa.
