Viimeinen osa. Sain elää huostaanotettuna sekä hyvin rakastettuna, minusta välitettiin aidosti. Niin sijaisäitini sekä -isäni, mutta myös henkilökunta, lomittajat (jotka tulivat kotiin, kun vanhemmat kävivät vapailla), ohjaajat, sosiaalivirkailijat sekä kylänjohtaja. Elimme niin kuin pienessä yhtenäisessä kylässä, olimme kuin yhtä isoa perhettä. Meidän haluttiin jatkavan opintojamme. Joko lukion puolelle tai sitten ammatillinen koulu. Haluttiin turvata tulevaisuutta tärkeällä tavalla. Silloin kun minä olin nuori, ei vielä arvostettu ammatteja sillä tavalla mitä nykyään. Hyvä ja kunnollinen nuori yhteiskunnassa oli se, joka oli käynyt lukion. Ammattiin valmistujia ei pidetty minään. Silti SOS-lapsikylän ideologia tässäkin piti oman näkemyksensä, he halusivat, että nuori saa kiinni elämästä ja löytää itsellensä mielenkiintoisen ammatin ja sitä kautta toivottavasti työllistyisi. Nykyään pitää oikeastaan melkein olla koulutus, jos haluaa jotain työtä. Meitä kuljetettin kouluun joka päivä, koulumaksut hoidettiin ja jo pian pääsi osa porukasta itsenäistymisasuntoonsa. Ensimmäiseen omaan asuntoonsa.
Hankittiin huonekalut sekä tarvittavat asiat budjetin sisään. Käytiin muutaman kerran katsomassa miten menee. Siihen se sitten osalla jäikin. Monelle tuli tyhjyys vastaan tässä vaiheessa, osa koki vapautena tehdä ihan mitä vain. Osa piti kiinni juuristaan ja kasvattivanhemmistaan. Osa halusi tiiviimmin olla omillaan ja toiset taas hakeutuivat biologisten vanhempiensa luokse. Kukin meni ja koki asiat tavallaan. Minulla ei ollut koskaan tarvetta alkaa rellestämään tai tekemään mitään muutakaan sellaista, mitä en saanut tehdä kylässä. Toki kokeilin asioita ja juhlin ystävien kanssa, mutta kuitenkin kiinni koulussa ja tehden töitä. Minulle kauhean tärkeää oli säilyttää arvostus sijaisvanhempieni silmissä, mikään ei ollut minulle tärkeämpää. Äiti oli se, jolle soitin tilanteessa kuin tilanteessa. Olihan hän äitini, joka oli minut kasvattanut ja huolta pitänyt. Miksei hän saisi enää olla, kun virallinen osuus on hoidettu? Tunne on aina ollut molemminpuolinen. Äitimme kanssa kävimme hankkimassa minulle kaiken tarvittavan. Muutinkin ensin SOS-lapsikylän omiin asuntoihin harjoittelemaan itsenäistymistä. Olihan se outoa, kun jääkaapissa paloikin valo ja ruokaa piti hakea ja sitä menikin, vaikka koulussa söinkin. Huomasin pian, kuinka vaativaa on huolehtia kaikesta itse ja aika rankkaakin. Onneksi olen aina ollut hyvin siisti ja järjestelmällinen ihminen. Oli toisaalta ihana laittaa ”jotain omaa”.
Myöhemmin opiskeluiden ohella tapasin pojan, jonka kanssa olimme vajaa 5 vuotta yhdessä. Hän oli minua huomattavasti vanhempi ja opiskeli sähköinsinööriksi. Hän oli erittäin luotettava, kiltti, mukava ja muita huomioon ottava ihminen. Oli ihana löytää ihminen vierelle, jonka kanssa sain kasvaa omasta ”kodista” pois. Näin jälkeenpäin, omalla kohdallani se oli paljon helpompaa, koska sijaisäidilläni ja isälläni oli kotonaan 8 lasta hoidettavana, omakotitalo ynnä muut. En halunnutkaan jatkuvasti olla vaivana. Tiesin kuinka paljon aikaa ja voimia pienet lapset veivät vanhemmiltani. Eikä silloinkaan omista biologisista vanhemmista kuulunut mitään, saatika että olisin apua saanut. En keneltäkään sukulaiselta.. Mummokin kuoli siinä samoihin aikoihin, ainoa joka oli kiinnostunut meistä sisaruksista ja minusta. Meillä sisaruksilla oli toisemme, se oli voimavara. Toki kukanenkin meni ja eli omaakin elämäänsä. Mutta kun miettii, että nuori aikuinen lähtee biologisesta perheestään omilleen asumaan, monta kertaa hänen siteensä säilyy vanhempiinsa, ainakin toiseen. Pidetään yhtä, autetaan eri elämän vaiheissa, jaetaan ja koetaan asioita vielä senkin jälkeen.. Mitä huostaanotetulle nuorelle jää? Avara maailma eteen, se houkuttaa, mutta kyllä se myös jossain vaiheessa pelottaa. Varsinkin jos nuori on kokenut olevansa sidottu tai sääntöjä on ollut liikaa. Tulee helposti kapina haluta pois koko paikasta ja helposti sitä polttaa siltansa..
Toisaalta meidän kaikkien on tehtävä omat valintamme ja virheemme. Emme me muuten opi, jotkut eivät opi ikinä. Silti silloin voimme syyttää vain itseämme, emme ketään muuta. Jälkeenpäin mitä aikuistuvat nuoret ovat minulle kertoneet kylästä ja sen toiminnasta, on monella ollut paljon hyvää sanottavaa, myös niilläkin jotka ovat kapinoineet. Kapinointiinkin on aina syvemmällä syynsä ja aina ei kaikkea voi tietää vaikka naapurissa asuu, mitä perheen sisällä tapahtuu. Kuitenkin oma perheeni on ollut kultaa ja on edelleenkin. Biologisuus ei tee kenestäkään vielä kenenkään sisarusta, vaan se, kuinka opitaan elämään yhdessä ja huomioimaan toisia. Minulla on monta siskoa ja veljeä, kiitos siitä SOS-lapsikylän.
Rakkaudella: Nadia Ammouri