Elämämme sijaiskodissa sai alkaa. Elin todella hyvän lapsuuden ja nuoruuden paikassa, jossa koin olevani turvassa ja minusta välitettiin. Koin saavani toteuttaa itseäni monissa asioissa ja näin jälkeenpäin uskonkin, että huostaanotto mahdollisti minulle paljon asioita. Omissa kotiolosuhteissa en varmasti olisi kokenut olevani turvassa samalla tavalla, saatika saanut elää elämää olemalla vain lapsi. Olisin huolehtinut sisaruksistani ja pahimmassa tapauksessa äidistäni. Pahimmassa tapauksessa isämme olisi epätasapainoisena ihmisenä ottanut meidät itselleen ja jättänyt oman onnemme nojaan. Tiedä mihin se elämä olisi vienyt ja millaisia valintoja olisin tehnyt selvitäkseni arjesta ja elämästä. Elämäni saattaisi olla hyvin erilainen mitä se on tänä päivänä, kiitos huostaanoton ja ihmisten, jotka tekivät ne ratkaisevat päätökset. Nykypäivänä lukee vain liian usein juttuja, missä moititaan ja arvostellaan huonolla valolla huostaanottoja. Varmasti on tapauksia, missä asiat ovat menneet väärin ja homma ei ole toiminut, tai huostaanotto on suoritettu liian myöhään tai liian aikaisin.
Ikävistä tapauksista saa lukea monesti, mutta milloin joku kertoo, kuinka huostaanotto pelasti hänen elämänsä ja antoi uuden mahdollisuuden elämälle? Aika harvoin! Kuitenkin huostaanoton perimmäinen tarkoitus on auttaa lasta tai nuorta sekä perhettä. Eivätkä ne ole koskaan helppoja asioita. Kyllä jokainen haluaisi, että lapsi saisi asua ja elää lapsuutensa biologisilla vanhemmillaan, mutta aina se ei ole mahdollista ja olosuhteet ovat huonot. Ei se ole kenenkään etu. Onneksemme saimme rakastavat vanhemmat. Äitini Johanna, on äiti suurella Ä:llä. Hän on nyt kasvattanut maailmalle 16 lasta, muiden lapsia. Monta sisarusryhmää sieltä 0-4 vuodesta saakka. Meille lapsia tuli erilaisista olosuhteista. Milloin vanhemmilla oli mm. alkoholiongelmia, rikostaustaa, mielenterveysongelmia tai olivat vammautuneet. Meitä asui Tanska-kodissa 7 lasta kahdesta sisarusperheestä ja myöhemmin muutimme isompaan Kaukalo-kotiin, mikä valmistui 2000-luvulla. Siellä meitä lapsia oli samaan aikaan parhaimmillaan 8. Kova homma meissä vilkkaissa lapsissa oli. Muutamalla oli erityisiä tarpeita, joita piti jokapäiväisessä elämässä ottaa huomioon. SOS-lapsikylä mahdollisti harrastuksiin niin kylän puolesta, mutta myös Ylitornion kunta antoi todella monipuoliset harrastusmahdollisuudet. Nyt aikuisena tajuaa, kuinka pientä Ylitorniota arvostaa vielä enemmän. Pieni 5000 asukkaan kylä, jossa luonto on aivan huikea ja mahdollistaa moneen asiaan. Kunnalta saa tavallinen Matti Meikäläinen varattua halleista vuoroja, ei isommilla paikkakunnilla sellaista mahdollisuutta ole ja kaikki harrastaminen maksaa maltaita.
Ylitorniolla oikeasti ajatellaan ihmisten hyvinvointia ja lasten/nuorten liikkumisen tukemista. Joten minullakin oli omasta vapaasta tahdostani nuoruudessa monia harrastuksia: sähly, kaukalopallo, laskettelu, ratsastus, spr, Ylivolin jumppa, näytelmäkerho ja pianon soitto. Monia harrastuksia, jotka saivat minut pysymään pahoilta teiltä pois. Sain solmittua pitkäaikaisia ihmissuhteita ja tunsin kuuluvani johonkin. Minusta on erittäin tärkeää, että varsinkin nuori tuntee kuuluvansa johonkin ja saa hyväksyntää olemalla juuri oma itsensä, erityisesti jos lähtöolosuhteet ovat olleet huonommat. Se mistä koen ääretöntä kiitollisuutta, on se SOS-lapsikylän vanhempien ja työntekijöiden panostus. He oikeasti jaksoivat heittäytyä tasollemme peleissä ja leikeissä. Sain kokea ulkojäällä aikuisia, jotka pelasivat ja opettivat meille täydellä antaumuksella luistelun ja jääpallon saloja. Muistan yhdenkin työntekijän, joka aina huolehti meidän varusteet kuntoon. Monesti kun tulin harrastuksista tai koulusta kotiin, hän huikkasi: ”Nadia tarvitseeko luistimia teroittaa, entä mites suksien luiston laita on? Tuo vain tänne jos siltä tuntuu, laitetaan välineet kuntoon.” Kuinka monesti minua opastettiin käsitöissä, sain maalata, askarrella ja tehdä käsilläni paljon. Myös kokkauskerhosta oli iso hyöty tulevaisuutta ajatellen, olihan ihana oppia tekemään asioita, mitkä palvelevat sinua koko elämäsi ajan. Kuinka meitä kuljetettiin pitkiä matkoja harrastuksiin, lähimpiin tietenkin menimme itse. Esimerkiksi ratsastukseen kuljimme 80 km per suunta, sillä välimatkat olivat niin pitkiä ja hyvää harrastusmahdollisuutta ratsastukseen ei paikkakunnallamme ollut. Siinäkin yksi sijaisvanhempi teki ison työn, kun jaksoi kuskata meitä aina ratsastamaan ja tuki meitä sen harrastuksen myötä. Olen siitä äärettömän kiitollinen, en olisi koskaan ratsastanut sillä tasolla ja opettanut ilman häntä. Muistan myös sählyturnaukset sekä yhteiset hiihtoloma- ja kanoottireissut kylän kanssa. Ne ovat sellaisia muistoja, että niihin sisältyy niin paljon tunteita etten osaa enkä kykene pukemaan niitä sanoiksi. Niiltä reissuilta varmasti ihan jokaikisellä lapsella ja nuorella on vain hyvää sanottavaa. Esimerkiksi kanoottireissuilla sain kokea itseni ylittämistä, opin pärjäämään luonnossa, tekemään uusia asioita, pärjäämään vähemmällä, sain kokea yhteenkuuluvuudentunnetta, luottaminen toisiin ihmisiin syveni ja aidot tunteet saivat tilaa.
Tiedän sen, ettei kaikilla tavallisillakaan perheillä ole moneen asiaan varaa, saatika moneen harrastukseen. Emme kuitenkaan eläneet SOS-lapsikylässä yltäkylläisyydessä. Emme saaneet uusia vaatteita tai matkustettu paljon, käyty ulkona syömässä tai mitään muutakaan. Me elimme tavallista arkea ja siihen panostettiin. Kun hoiti koulun hyvin ja yritti parhaansa, siitä palkittiin ja annettiin asioita. Kannustettiin positiivisessa mielessä tekemään hyviä ja oikeita asioita. Se tuki mitä sain koulun suhteen oli mieletön. Opin todella myöhään lukemaan ja koulu oli alkuun äärettömän hankalaa. Itsekkin sain luettua itselleni 3 ammattia ja tällä hetkellä opiskelen edelleen kotiäitiyden ohella. Kyllä voin väittää, ellei olisi huostaanotettu, asiat olisivat aivan toisin. Se mitä olen näin jälkeenpäin miettinyt, minusta kylässä yritettiin löytää lapsen omat vahvuudet ja mielenkiinnon kohteet. Tukea niitä ja edesauttaa lasta niissä asioissa. Minusta se kertoo täydestä sitoutumisesta työhön, jota pitää sydämen asiana. Kyllä joka organisaatiossa ja työpaikkassa on porsaanreikiä ja aina kehitettäviä osa-alueita. En kuitenkaan halua puhua muiden lasten ja nuorten puolesta. Haluan vain jutussani tuoda esille oman kokemukseni. Yleisesti kuitenkin voin sanoa että moni on ollut tyytyväinen SOS-lapsikylän toimintaan ja siellä työskenteleviin ihmisiin. Kerron jatko-osassa tarkemmin vielä hetkiä, mitkä ovat jääneet mieleen huostaanoton itsenäistymisvaiheesta…