Olen kuullut verrattavan kämppäkaveruutta ja avoliittoa. Merkittävin ero näissä kahdessa on sängyn jakaminen parisuhteessa.
Kumppanin kanssa olemme intiimisti lähellä toisiamme, jota kämppikset eivät ole.
Ihmisten käsitykset ja tottumukset läheisyyttä kohtaan voivat olla hyvin erilaiset.
Minun on esimerkiksi hyvin vaikea hyväksyä kenenkään tuntemattoman läheisyyttä. En pidä edes kättelystä.
Koen oloni hyvin ahdistuneeksi jos joku tuttava haluaa halata tai taputtaa minua olalle.
Oma tila on minulle niin tärkeä.
Vasta nykyisessä suhteessa olen täysin avoin miehelleni. Luotan häneen, joka mahdollistaa läheisyyden ilman, että tunnen oloani epämukavaksi.
Asenteemme läheisyyttä kohtaan muovautuu ehkä jo lapsuudessa.
Meillä kotona ei halailtu.
Muistan vain sellaisia puolikkaita halauksen tapaisia merkkipäivinä.
”Rakastan sinua”, oli myös lause jota ei kuultu lapsuuden kodissa.
Opitut tavat ovat jääneet sitten omiksi käyttäytymismalleiksi.
Olen kuullut minua kutsuttavan jopa kylmäksi ihmiseksi. Vain koska minun on ollut vaikea ottaa ketään lähelleni.
Olen työntänyt ihmisiä pois luotani epämääräisin selityksin.
En silti usko, että on yhtä ainoaa tapaa osoittaa kiintymystä ja rakkautta?
Ihailen kun mieheni halaa ja suukottaa lapsiaan joka ilta.
Minä hymyilen, annan lentopusun ja toivotan hyvää yötä.
Mieheni on sulattanut jääkuningattaren tietämättään.
Hän ei tiedä kuinka vaikea asia läheisyys on minulle ollut.
Ehkä vasta täysi luottamus on riisunut minut aseista.
