Minua pyydettiin tänään arvioimaan mielialaani.
Asteikko oli 0-10.
Nolla tarkoitti täyttä toivottumuutta, pelkoa, itsetuhoa.
Kymppi taas tarkoitti huolettomuutta, iloa, toivoa.
Arvioin oman fiilikseni olevani 4-5.
Ei ihan pohjalla, mutta kaukana huipusta.
Masennuksen jatkuessa alkaa tietyllä tapaa pelkäämään enemmän, sitä mukaan kuinka kauan aikaa kuluu.
Alussa pelkäsi omia tunteitaan, tätä tyhjyyttä ja harmautta.
Kaikkeen tottuu, kipuunkin kun tarpeeksi sattuu.
Tänä päivänä pelkään ettei oma olotila muutu.
Tätäkö tämä on? Enkö koe enää sitä kepeyttä ja iloa mitä tiedän olevan elämässä?
Masennus on kyllä sellainen kumppani, että se pitää kädestä. Hyvin tiukasti.
Vaikka muut lähtisivät ja unohtaisivat, masennus ei unohda.
Masennus ei pidä minun itsepäisyydestäni. Minä yritän rimpuilla vastaan ja juosta karkuun.
En ole luovuttanut.
Onneksi on hän, uskollinen kuuntelijani. ❤