Viisitoistavuotiaana ajattelin, että tässä iässä olisin jo matojen ruokaa. Olin väärässä. Kaksikymppisenä näin tämänikäisen minäni istuvan kiikkustuolissa selaamassa tutisevin käsin et-lehteä. Vikaan meni sekin. Kolmekymppisenä, kun lapsiperhearki sai ajoittain sapen kiehumaan, ajattelin että tässä iässä eläisin jo seesteistä keski-ikäisen elämää, urakehitys olisi jo lakipisteensä saavuttanut ja lapsetkin jo omat polkunsa löytäneet. Olin osin oikeassa, mutta silti niin väärässä. Tuo seesteisyys meni metsään. Kovin tasapaksua on urakehityskin ollut. Uraohjus ei lähtenyt nousukiitoon. Flow tussahti alkuunsa. Enemmänkin siksak -liikettä vuodesta toiseen. Lisäksi olen edelleen juuttuneena lapsiperhearkeen. Nyt se vain on vähän monimutkaisempaa; sun, mun ja meidän lasten kanssa fuusioperheessä, jolla on edessä vielä monen vuoden matka ennen kun viimeinekin siipipari on lentänyt pesästä.
Jos tätä tekstiä nyt lukee jokin noiden edellä mainittujen ikäluokkien edustaja, voin kuulla sieluni korvin sen tirskahtelun ja tuhahdukset. Eittämättä siellä joku miettii, mten tuo patukka tänne pääsi. Ja mistä näitä ikäloppuja sikiää. Tiedän…46-vuotias saattaa jostain näkövinkkelistä ollakin jo vanhus. Omasta mielestäni aika viriili kuitenkin vielä.
No niin. Kun nyt ikäkin on selvinnyt, arvatenkin lukija saattaa mielessään jo ounastella, millaista tekstiä on odotettavissa. Nuo mainitut maagiset avainsanat ”fuusioperhe”, ”lapsiperhearki”, urakehitys” enteilevät uhaavasti perheenisäjorinaa ja eltaantuneita elämänohjeita nykynuorisolle. Olen pahoillani… sitä ette saa. Olen liian epäsovinnainen sellaiseen. Täytyy tunnustaa, että elämä on kuljettanut minua sen verran monien mutkien kautta että lähinnä tuntisin itseni naurunalaiseksi, jos alkaisin jakelemaan elämänohjeita. Korkeintaan voisin luetella kokemuksen otsalohkoon takomia neuvoja siitä, mitä ei kannata tehdä. Mutta ettehän te sitä uskoisi. Oma kantapää kun on paras oppikoulu. Absurdia toki sinänsä, hankin elantoni nuorisotyöntekijöiden leipäpuusta. Muodostakoon se sitten osan minusta luomastanne mielikuvasta. Vaikka eihän se kerro yhtään sen enempää. Nuorisotyöntekijöiden kasti taitaa olla sekin aika monenkirjava.
Voisin tehdä monta muutakin tunnustusta. Jätän ne kuitenkin myöhemmäksi. Sen verran kerron vielä että elän kieltämättä aika hektistä elämänvaihetta. Työ vie, perhe vie, elämä vie… energiaa kuluu. Mutta energiapatukat jätän muille. Sen sijaan anarkiapatukka maistuisi. Tai sellainenhan minä olen: hieman eltaantunut ja parasta ennen päiväyksen ohittanut punkkari, joka ei edes yritä jakaa neuvoja: ottaa vain kantaa, kritisoi kaikkea, lyttää kaiken ja maalailee taivaalle parempaa maailmaa. Eihän se siitä valmiimmaksi muutu, mutta ainakin olen yrittänyt.
Että tevehdys siis teille kaikille!